Sipoossa sienessä

Teimme eilen kumppanin ja koirien kanssa retken Sipoonkorpeen sienisaaliin toivossa. Lähdimme maastoon Viirilästä ja kuljimme reittiä, joka on minulle tuttu lapsuuden metsäretkiltä. Sade tuli niskaan heti reissun alkuvaiheilla, joten jäimme hetkeksi suojaan puiden alle. Oksat toistensa lomassa kasvavat kuusi ja kaksi kookasta haapaa suojasivat kastumiselta ihmeen hyvin. Sade lakkasi onneksi melko nopeasti ja loppuretken saimme nautiskella auringosta.

Hiidenkirnu kallionkupeessa. Jäätikön sulamisvedet ovat jääkaudella pyöritelleet tässä kiveä, joka on aikojen saatossa kuluttanut kallioon pyöreän reiän. Vieressä on toinenkin, pienempi hiidenkirnu, ja ylle kaartuvan kaarevan kallioseinämän alla ne näyttävät minusta jonkin jättiläisen pääkallon mustilta silmäkuopilta. Vähän epämuodostuneen sellaisen, lisäsi retkikaveri.

Kalliokielot (Polygonatum odoratum) olivat kypsytelleet marjansa. Suuria, upeita ja mehevän sinimustia (ja myrkyllisiä)! Maarianheinä, mesimarja ja timotei -kirjassa kerrotaan kalliokielosta mm. seuraavaa: 

"Vanha juurakko on arvista muhkurainen ja nivelikäs. Tästä piirteestä suku on saanut tieteellisen nimensä kreikan sanoista polys, lukuisa, ja gony, polvi. Juurakon arvilla on nähty yhtäläisyyttä sinettienkin kanssa. Siitä mm. ruotsalainen toisintonimi Salomos sigill ja rohdosnimi Radix Sigilli Salomonis. Salomon mukanaolo nimissä johtuu legendasta, joka kertoo hänen käyttäneen juurakkojen taikavoimaa kallioiden räjäyttämiseen saadakseen kyllin suuria lohkareita temppelin rakentamiseen."

(Historia ei oikein kuulu vahvuuksiini, joten tarkistin Wikipediasta tuon tutun kuuloisen Salomo-tyypinkin. Oli siis Israelin kuningas, joka rakensi Jerusalemiin mm. Salomon temppelin. Kalliokieloloitsuin räjäyttelemällä! Cool.)

Retken lintuhavaintoja olivat mustarastas ja punarinta, jotka ihan näyttäytyivätkin, sekä äänen perusteella havaitut käpytikka, palokärki ja närhi (tai närhet), joka erityisesti varoitteli meistä kuuluvilla rääkäisyillä parillakin kohdalla reissua. Tietenkin kuulimme paljon muitakin sekalaisia, pieniä varoitusääniä, mutta niitä emme kuitenkaan kumpikaan oikein tunnistaneet. 

Mitä sienisaaliseen tulee, se ei ollut mitenkään huikaiseva, mutta ruokasieniäkin kertyi yhden kahdenhengen aterian lisukkeiksi saakka. Joitakin keltavahveroita, jauhosieniä, haperoita (palterohapero?), nuori tuhkelo, pari pientä rusko-orakasta, vaaleaorakas ja lehmäntatti. Koska itse olen innostunut sienistä yleisemminkin, keräsin mukaan myös löytämiämme ei-syötäviä sieniä, jotka kuivailen osaksi "tieteellistä" sienikokoelmaani, jonka keruun olen tänä vuonna aloittanut. Käytännössä siis kuivaan sienet, laitan minigrip-pussiin (tarvittaessa vähän prässätään) ja oheen lappusen, johon on merkitty keräyspäivä- ja paikka ja paras arvaukseni lajista, ehkä muutakin informaatiota. Tarkoituksenani on vielä mennä yliopistolle mikroskopoimaan näytteitäni ja harjoittelemaan lajien tunnistusta mikroskooppisten tuntomerkkien, kuten itiöiden ja solurakenteen, perusteella.

Kimppujuurekas, Gymnopus acervatus. Samannäköinen on tupasjuurekas, G. confluens, mutta sen jalka on koko pituudeltaan nukkainen, kimppujuurekkaan taas vain jalan alaosasta. Ei syötävä. Kuvasta löydettävissä myös lukki (ehkä metsälukki, Mitopus morio).

Purppuravalmuska, Tricholomopsis rutilans. Ei syötävä. Tätä itiöemää kuvatiin erityisellä hartaudella, koska sillä on... hassu ala-uloke. Hih.

Lähteet:

Sakari Hinneri, Leena Hämet-Ahti, Arto Kurtto, Samppa Lahdenperä & Seppo Vuokko 1986: Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Suomen Luonnonvaraisia kasveja. Otava. Keuruu.

Kaikki postauksen kuvat: Jussi Vesterinen.